Kaiken tämän hulluuden keskellä, ihmettelen rakkauden periksiantamattomuutta. Kuinka se viitsii? -Tapani Tulla-
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Suuri K-sana
Luimpa tässä taannoin nuoren naisen kirjoittaman kolumnin kuolemasta ja hämmästyin kovin. Nyt en muista kirjoittajan nimeä, saatikka lehteä. Mutta jutun sisältö oli hyvin negatiivinen ja ahdistava ja sellaiseksi se oli tarkoitettukkin. Koska kirjoittaja koki kuoleman juuri sellaisena ja viittasi jopa kärsivänsä suoranaisesta kuolemanpelosta. Jutun kirjoittaja oli n.25 vuotias. Tämä kolumni sai minut ajattelemaan paljon ja jäsentelemään asioita omassa mielessäni, ja kysymään suuren kysymyksen. Pelkäänkö kuolemaa? Nyt olen saanut vastauksen, se on niin selkeä ja palaset ovat loksahdelleet paikoilleen, etten voinut olla kirjoittamatta siitä tänne. Joulupyhäni vietin sairaalassa, kotiuduin eilen, kolmen pitkän ja piinallisen päivän päätteeksi, voin vain sanoa, oma koti kullan kallis. En kokenut raja ilmiöitä tai nähnyt valoa, mutta kaiken kivun keskellä mitä kolme päivää jouduin kestämään ajattelin myös kuolemaa ja se selvensi minulle itseään. Minä en pelkää kuolemaa, enemmän pelkään sitä että kerkeän tehdä jotain tyhmää ennen kuolemaa tai olla tekemättä. En juokse sen kanssa kilpaa, koska haluan nauttia päivä kerrallaan, joten minulla on varmasti vielä paljon mahdollisuuksia möhliä elämässä ja oppia myös. On harmi että moni kokee asian niin ahdistavana, heillä saattaa kuitenkin taustalla olla omat varteenotettavat syyt. Minä en näe kuolemaa vaanimassa minua tulevaisuudessa tai odottamassa. Se tulee sitten kun sen aika on. Jos murehtisin sitä nyt menettäisin arvokkaan hetken elämästäni tuntemattoman murehtimiseen. Myönnän kyllä jos joku olisi sairaalassa minulle tarjonnut pillerin jolla pääsisin kolmen päivän koomaan, jotta en tuntisi kipujani, olisin varmasti ottanut sen. Koin myös sairaalassa hetkiä jotka pistivät kovin miettimään. Vieruspotilaanani oli vanha mies joka oli toispuoleisesti halvaantunut, mies käytettiin aivokuvassa ja annettiin hänen odotella tuloksia siskonsa seurassa vuodeosastolla. Hän oli hyvin vanha ja vaikutti väsyneeltä. Hänen teki mieli kahvia.Sisko hössötti vieressä ja ei ollut uskoa veljensä halvaantumista. Tähän asti mies oli elänyt yksin. Nuori lääkäri tuli vihdoin miehen luo ja kertoi tämän kuvista käyneen ilmi että hänellä oli käynyt aivoinfrakti. Lääkäri kysyi oliko potilaalla jotain kysyttävää. Ei ollut. Niimpä lääkäri vaihtoi paikkaansa ja meni kertomaan viereiselle potilaalle tällä olevan keuhkokuume ja sydämen vajaatoiminta, hänelläkään ei ollut kysyttävää. Ajattelin ensin että ompa raakeeta, tuollain vain töksäyttää tieto ja häipyä paikalta, mutta myöhemmin ymmärsin että lääkäri teki vain työtään. koko osaston henkilökunta olivat kyynärpäitä myöten töissä ja silti he huolehtivat hyvin joka potilaasta. Ajattelin itsekseni että jos joskus noin vanhaksi elän niin varmasti jo mieleni sopukoissa mietiskelen että olisin aivan valmis lähtemään täältä maan päältä kuin jäädä letkujen varaan elämään. Mutta mistä sitä tietää. Nyt tiedän ainoastaan sen että en pelkää kuolemaa, koska se ei ole osoittanut olevansa minulle selvä uhka. Joten nyt vuodelevossa voin taas ajatella asioita maan ja taivaan väliltä, yrittää saada ne vaikuttamaan edes hitusen järkeviltä. Kapinoin kolumnisteja vastaan ja taivastelen ruoan hintojen nousua. Ja näin vain päivä kerrallaan eteenpäin.
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
Rotikan 1-vuotispäivät
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)