Meille tuli kuukausi sitten uusi perheenjäsen Pietarista.
Muistatteko vielä Pacon? Paco tuli meille espanjasta. Paco oli minulle se yksi ja ainoa, se yksi koira joka on todella koskettanut minua ja syvältä. Meillä oli viha/rakkaussuhde. Mutta se rakkaus olikin jotain todella suurta.
Kun odotin kuopustani joka potki vielä mahassani, Paco makasi sängyllä vieressäni ja painoi aina kuonon mahaani vasten. Siinä se sitten nukkui:) Siinä koirassa oli sitä jotain. Paco oli minulle se piikki lihassani ja vitsailin aina että se varmasti elää vielä 15 vuotta...ihan kiusallaan.
Vaan toisinpa kävi. Pacon vei imusolmukesyöpä ja meidän yhteinen, pari vuotta kestänyt matka katkesi ikäänkuin kesken. Paco sairasti koko kesän. Tiedettiin isännän kanssa, että joku sillä on, kun on vauhti niin hidastunut, mutta ei tiedetty mikä. Diagnoosi saatiin lopettamista edeltävänä päivänä. Syöpä.
Paco jätti tyhjän paikan sydämeeni. Ja rahille, joka on tuvassa. Äkkiä siinä ei ollutkaan ketään. Aika kului ja kevät alkoi hiljaa tulla.Katselen jokapäivä Pacon hautaa ikkunamme edessä. Ikävä. Kunnes löysin kuin ihmeen kaupalla ihmisen joka kuuluu Pietarin vapaaehtoisiin ja tuo kodittomia koiria suomeen, loppu onkin jo arvattavissa.
Tällä kertaa toiveena oli pieni koira, ja sen me myös saimme! Täydellinen, pieni Lulu joka on hurmannut meidät kaikki. Ja helpottanut ikävää.
Eteenpäin siis ja avoimin mielin!
